5 askelta kohti parempaa arkea

Olen ollut elämäni aikana paljon kipeä. Sain pari kuukautta sitten diagnoosin: krooninen väsymysoireyhtymä

Kun katson taaksepäin, muistan melko selvästi milloin sairaus alkoi. Minulla oli paha infektio, tulehdusarvot olivat koholla ja lääkäri kielsi edes vilkaisemasta kuntosalia jossa olin töissä. 

Tämän jälkeen en ole pystynyt ylläpitämään hyvää elämää edes 4h työpäivillä, sillä uupumus on kovaa. Kivuista puhumattakaan. Ennen sairastumista olin suorittaja. Rasvaprosentti oli varmaan nolla, juoksin 2h porrastreenejä ja kävin salilla jatkuvasti, sekä RVP jumpissa kesken työpäivän. Tein 10h työpäiviä. Olin sekä myyjä, lapsenvahti että promoottori ja asiakkaiden terapeutti (mulle on aina ollut ihmisten helppo avautua). 

Nykyisin elämäni on hyvin erilaista. Entinen suorittaja on poissa. Ja hyvä niin.

Tämän lyhyen tarinan jälkeen on hyvä kuitenkin keskittyä postauksen teemaan. Kuinka selvitä eteenpäin vaikeista asioista? On huomioitava, että postaukseni keskittyy vahvasti sairaudesta eteenpäin selviämiseen, sillä tämän kanssa painin itse. Toivottavasti nämä 5 askelta auttaisivat sinua kohti hiukan parempaa arkea, oli tilanteesi sitten mikä tahansa.

© Pekka Hartikainen l pirtoli
Jatkan edelleen itselle rakkaiden asioiden tekemistä. Kävimme kuvaamassa aivan ihanan luottokuvaajan kanssa, joka sai ikuistettua kuvaan hymyn.

Diagnoosin myötä aloin pelätä laajempia kokonaisuuksia, kuten työkykyä, kävelykyvyn säilymistä ja sitä uskallanko näyttää totuuden eli haavoittuvuuden. Kirjoittaminen pelotti, haluanko jakaa sen, joka minussa on kaikista herkintä ja altistaa tämän herkkyyden ihmisten kommenteille. 

Kiitän itseäni kaikista niistä kirjoista jotka olen jaksanut vuosien varrella lukea, ja kiitän läheisiäni tuesta jopa niinä aikoina kun olen perunut kaikki näkemiset ja eristänyt itseni somesta. Kaiken tämän tiedon ja tuen vuoksi minussa on rohkeutta, ja paljon uskoa hyvään. 

Asioista etukäteen murehtiminen ei auta. Eikä sekään, että ymmärtää kirkkaammin menneisyyden väärinkohtelut ja alkaa kantamaan niistä kaunaa nykyisyydessä. Kyllä, minulla on oikeus olla vihainen jokaiselle lääkärille joka on todennut ”kaikkia väsyttää” ja antanut terapiakäyntejä. 

Minulla on myös oikeus olla vihainen heille jotka sanoivat kipuja itkiessäni asioiden ”olevan asennekysymys”. Mutta mitä se enää auttaa? Mitä se tekee hyvinvoinnille, jos nyt etsin kaikki minua väärin kohdelleet ja syljen päin naamaa, ”olitte väärässä”? Kai se tekisi hetkeksi onnellisen olon: minä olin oikeassa, te väärässä, tietämättömiä ja ilkeitä. 

Lopulta, henkistä hyvinvointia ajatellen, menneisyyden tuskassa kylpeminen tässä hetkessä on tuhoavaa. Jossain vaiheessa hukkuisin omaan tuskaani. Vihalla pääsee eteenpäin, mutta sen energia on myrkyllistä, ja se tuhoaa kaiken mahdollisuuden onneen ja luovuuteen. 

Siispä 

  1. Ensimmäinen askel oli hyväksyminen ja anteeksianto. 

Annan anteeksi niille kaikille, jotka ovat olleet tietämättömiä, ja uskon vahvasti että lääkärit tekivät tiedoillaan ja taidoillaan sen, jonka kokivat oikeaksi. Suoranaista vähättelyä ja oman egon pönkittämistä ei voi ammattilaisilta hyväksyä – se voi vaarantaa ihmishenkiä.

Epäkohdat täytyy tuoda esille itsen ja muiden hyvinvoinnin vuoksi, ja tämän jälkeen siirrytään eteenpäin. Ja annetaan tuokin kaikki anteeksi, sillä omassa tilanteessani mitään peruuttamatonta ei ollut tapahtunut. Vain henkistä kärsimystä ja diagnoosin viivästymistä. Annan ne anteeksi. 

Hyväksy siis menneisyys, anna itselle ja muille anteeksi ja suuntaudu nykyisyyteen. Muiden loukkaavat kommentit voi esimerkiksi kirjoittaa ylös, ikään kuin purkaa vääryyden heille, kuitenkaan lähettämättä kirjettä.

  1. Seuraava askel on pysäyttää tulevaisuuteen matkaava ajatusjuna

Sen kyydissä on vain pelkoa, vaunuja koristavat nimet ”työkyky” ”kävelykyky” ja ”parisuhde”, ja näistä jokainen sisältää penkkirivistön täynnä vapaamatkustajia: ajatuksia tulevasta. 

Ainoa vaihtoehtoni oli tuntea pelko, antaa sille hetkeksi tilaa ja miettiä pahimpia vaihtoehtoja. Sillä niitä päässä kuitenkin pyörisi, miksen antaisi niille hetkeksi ihan oman aikansa ja paikkansa näyttämöllä? Tiedämme jokainen, mitä tunteiden välttely ja kieltäminen aiheuttavat – ne voimistavat tunnetta ja aivoja siitä, että kyseessä on vakava asia. Selviytymisstrategia ei toimi, vaan vahvistaa pelkoa. Sillä pelko ja muut tunteet tulevat kyllä aina takaisin, ellei niitä kohtaa rohkeana. 

Tiedättekö mitä? Selviän myös pahimmista vaihtoehdoista. Ne ovat epätodennäköisiä, ottaen huomioon kuinka kauan olen jo sairastanut, ja kuinka tilani on vaihdellut todella hyvästä todella huonoon. Jos pahin vaihtoehto nyt kuitenkin olisi totta, selviän siitä. Tuella, rohkeudella, uskolla hyvään, selviän siitä. 

Pelon kohtaaminen ja sen kanssa oleskelu oli vaikea askel. Pahimmat skenaariot oli hyvä käydä läpi, ja suhteuttaa ne sitten menneeseen ja nykyisyyteen. Päättää selvitä niistäkin, jos ne kohdalle tulevat. Pelosta puhuminen oli äärimmäisen tärkeää, sillä ollessani avoin sain takaisin vain rakkautta. Ja rakkaus voittaa pelon. 

Puhu siis avoimesti peloista, kohtaa ne, varaa niille aika kalenterista. Älä tukahduta tunteitasi.

© Pekka Hartikainen l pirtoli
Auttavia käsiä tulee ihan joka suunnasta kunhan uskaltaa olla avoin. Palaute, jota olen saanut, on ollut mahtavaa.
  1. Kolmas askel oli kaiken sen hyvän vahvistaminen, mitä itsellä jo on. 

Tämä askel on hyvin voimakas auttamaan peloissa. Se on myös monille todella vaikea. Minun täytyy korostaa, että tilanteeni on suhteellisen hyvä. En yritäkään väittää, että ymmärtäisin juuri sinun kärsimystä tai kipua. Kerron, mikä on toiminut minulle, toivoen että se auttaa sinua. 

Kolmas askel sisältää käsitteet kiitollisuus ja myötätunto. Se sisältää myös vahvan uskon hyvään

Tutkimukset ovat todenneet kiitollisen mielentilan helpottavan fyysisiä ongelmia. Positiivinen mieliala on nopeuttanut paranemista ja lisännyt henkistä hyvinvointia. Keho ja mieli ovat yhtä, ihminen on kaunis ja hauras yhtenäinen paketti. 

Mieli ei suoraviivaisesti selitä fyysisiä oireita, joten ”asennekysymys” on ymmärtämättömän apinan merkityksetön, törkeä argumentti. Mieli on yhteydessä kehoon ja fyysisiin oireisiin, muttei alku sairaudelle. Kaunis ja hauras paketti on niin monimutkainen, ettei johtopäätöksiä voi tehdä liian nopeasti.

Kaikesta tästä huolimatta mieliala vaikuttaa kaikkeen. Kiitollisuus siitä, että pystyn kävelemään, treenaamaan aina välillä, ulkoilemaan metsässä, kirjoittamaan, rakastamaan, kokemaan ja elämään rajoitetummin mutta vahvasti, on auttanut minua eteenpäin. Arvostan kaikkea sitä hyvää mitä jo on, ja sitä on paljon. 

Myötätunto on nykyajassa leimattu nynnyjen hommaksi. Pitää olla paras, puskea niin viimeisen päälle, menestyä, taklata vastapeluri, olla hoikka, rikas ja kuuluisa. Kaikenlainen meteli itsestään ja saavutuksistaan on normaalia. Vähimmäisvaatimus on olla toiseksi paras ja sitäkin vain koska suksihuolto epäonnistui, ei koska omista keuhkoista loppui kapasiteetti.

Tässä kaikessa on sitten vähän vaikeaa olla myötätuntoinen, kun ei jaksa tehdä mitään, ja armollinen, kun treenit eivät koskaan tule olemaan samanlaisia kuin ennen. Myötätunto itseä kohtaan on kuitenkin elintärkeää. 

Tutkimukset kertovat, että myötätunnolla on positiivinen vaikutus fyysiseen terveyteen, ja se vahvistaa tunne-elämän hyvinvointia. Myötätunto itseä kohtaan on ystävällistä, lempeää itsestä huolehtimista. Tässä mielentilassa kunnioitamme ja arvostamme itseämme sellaisena kuin olemme, turha vaatiminen ja itsensä käskyttäminen jäävät pois. Kohdallani se tarkoitti esimerkiksi seuraavanlaisia ajatuksia

”Tänään olin niin pahoinvoiva ja väsynyt etten pystynyt juuri mihinkään – hyväksyn sen, ja annan itseni olla rauhassa väsynyt.” 

”Treenaaminen on erilaista, eikä huippukuntoon välttämättä enää pääse – se on okei. Rakastan itseäni tällaisena kuin olen, tämä keho on hyvä.”

Mieti, mitkä lauseet toimivat kohdallasi, oli tilanteesi sitten mikä tahansa. 

Usko hyvään on viimeinen tämän askeleen ajattelumalli. Olemassaolevan hyvän arvostaminen ja itsensä hyväksyminen ovat kriittisiä tekijöitä uskossa hyvään. Kun kaikkea hyvää jo on ympärillä ja itsessä, miksei sitä olisi tulevassa? Minä uskon hyvään. Se ei ole yhden yön mietiskelyn tulos, vaan pitkäjänteinen työ itsensä hyväksymisessä ja arvostamisessa. Uskon siihen, että tulevaisuudessa on lämpöä, rakkautta ja hyviä päiviä, viikkoja, ehkä kuukausia. Vuosia? Haaveilen niistä. 

© Pekka Hartikainen l pirtoli
Vaikka tie olisi kivikkoinen, ylöspäin on mentävä. Vasta sieltä näkee auringon.


  1. Neljäs askel on nähdä seikat, joihin voi kompastua. 

Vertailu on yksi näistä, ja sitä on kahdenlaista, voit verrata:

  • Entistä elämäntilannetta nykyiseen elämäntilanteeseen
  • Itseä muihin 

Tyytyväisyys riippuu monesti siitä kehen tai mihin itseä vertaa. Jos katson muiden huippukuntoa, onnellisia ja kiireisiä päiviä, saavutuksia ja maraton juoksuja, voin olla varma etten ole kovinkaan onnellinen omasta tilanteesta. Vertailu estää olemasta onnellinen muiden onnistumisista. Se pistää ihmisen hyvin kapeisiin kehyksiin, joilla näkee asiat vain itsensä kautta, mitä minulta puuttuu. Mihinkään ei koskaan olla tyytyväisiä, sillä aina jollain on enemmän. Vertailu herättää katkeruutta ja kateutta. 

Siispä se täytyy lopettaa. Jälleen on hyväksyttävä ja käsiteltävä omat tunteet. Perspektiiviä voi vaihtaa, aina on olemassa ihmisiä jotka kärsivät enemmän. Lähemmäs aina on olemassa jotain, josta olla kiitollinen. Kuten huomaat, usko hyvään ja kiitollisuus auttavat tässäkin. 

Muita kompastuskiviä on suorittaminen hyvinä päivinä, paranemisen kiirehtiminen ja esimerkiksi se, ettei käsittele tunteita vaan pakenee niitä.

Anna siis itsellesi aikaa, päästä suorittajasta irti ja luota elämään. Älä vertaa itseäsi muihin. Jos ja kun sitten löydät itsesi vertaamasta itseäsi muihin, MUISTA: et voi tietää kuvien tai puheiden perusteella ihmisten todellisesta elämästä. Kuviani katsomalla moni on ajatellut, että onpa upea fitness elämä. Ei se aivan sitä ole, ja tämän tuon nyt esille.

Jos mieli on onneton, fyysinen terveys ei tunnu juuri miltään. Jos taas mieli on tyyni ja rauhallinen, sairaudesta selviää paremmin ja voi olla onnellinen.

  1. Viides askel on ymmärtää elämän ja itsen realiteetit.

Abstraktia, eikö vain? Mitä nämä realiteetit ovat ja miten niiden ymmärtäminen auttaa? 

Elämän realiteetteja ovat buddhalaisuudesta monille tutut kärsimyksen hyväksyminen osana elämää ja usko mahdollisuuteen vapautua kärsimyksestä. 

Kärsimys on olemassaolomme realiteetti. Suhtautuminen siihen muuttuu hyvin tärkeäksi siksi, että suhtautumistapa vaikuttaa kärsimyksestä selviämiseen. Nykyisin kipua ja kärsimystä ajatellaan vastenmielisenä, eikä niitä juuri siedetä. Helposti voi miettiä ”miksi minä?”, ja kivun voi ajatella olevan jopa epäonnistumista tai epäreilua. Tämä ajattelutapa luo vain lisää kipua. 

Toisaalta taas, kun hyväksyy kärsimyksen osaksi elämää ja näkee sen inhimillisenä ja yleisenä, realiteetit tulevat ajatteluun mukaan. Ketään ei varta vasten valittu tietyn kivun tai tuskan eläjäksi, ne ovat osa elämää. Kukaan ei ole yksin kivun kanssa. 

Mitkä kyvyt ovat vielä jäljellä? Mitä voin tehdä näillä jäljelle jääneillä kyvyillä? Voinko auttaa muita? Löydänkö merkityksen? Nämä ovat tärkeitä kysymyksiä jokaisen elämässä, erityisesti sairastuneen.

Mieti siis tarkasti, miten suhtaudut kipuun, oli se henkistä tai fyysistä. Onko se sinusta epäonnistumista? Mieti myös, miten suhtaudut muiden kipuun. Onko se sinusta vaivaannuttavaa? Pikkuhiljaa löydät ytimen: hyväksytkö ihmisyyden vikoineen itsessä ja muissa? Kun tämä ydin löytyy, sitä voi alkaa työstää. Kuinka sitä työstetään?

Hyväksymällä ihmisyyden kaikki sävyt. Antamalla itselle ja muille anteeksi. Elämällä pelko. Kiitollisuudella elämästä. Myötätunnolla, lopettamalla itsen vertaamisen muihin. Ymmärtämällä elämä sellaisena kuin se on, ja miettimällä, mitä hyvää voi kyvyillään tehdä.

Onnellisuus on se, mitä me elämässä etsimme. Jos minä päättäisin nyt, että onnellisuus on timmi kroppa, rutkasti rahaa pankkitilillä ja menevä elämäntapa, menisi n. kaksi viikkoa ja olisin masentunut. Kun nyt kuitenkin päätän, että onnellisuutta on ihmissuhteet, rakkaus ja rauhallinen, hyvä elämä, niin olen onnellinen. Kipeänäkin.