Itsensä ja muiden tähden – me jaksamme kyllä

On aivan tavallinen arkipäivä, niin tavallinen kuin se pandemian aikana voi olla. Aamu alkaa opiskellen etänä avoimen kursseja, päivä taittuu hitaasti eteenpäin. Sama kaava on toistunut jo niin usein, että siihen on turtunut. Tunnit tuntuvat menevän kuin aivosumussa, harva asia enää muuttuu samalla tavalla kuin aikaisemmin. Millaista olisi opiskella toisten kanssa? Sitä mietin usein. 

Entä työskennellä muiden kanssa? Työpaikalla sentään vaihdettaisiin kuulumisia enemmän, ja joskus saattoi tapahtua jotain yllättävää, jossa olisi itse mukana. Asiakas suuttuu, asiakas kiittelee, työkaverin lapsi menee kihloihin ja sitä “juhlitaan” yhdessä loppupäivä. Nyt asiat ovat toisin. Tähän kaikkeen alkaa olla väsynyt. 

Yhä enemmän kuulen lähipiirini tuskan: väsymyksen, pelon, ahdistuksen, yksinäisyyden, kyynisyyden, uupumisen, toiveet, että pahin olisi pian ohi. Yhä useammin en löydä sanoja, eikä minulla ole hyviä vastauksia. Ainoa, mitä voin yrittää lempeästi sanoa on,

”asiat ovat juuri nyt kuten ne ovat. Tunteesi ovat täysin inhimillisiä ja jaat ne monien kanssa, anna itsesi tuntea ne. Kun asiat nyt kuitenkin ovat miten ne ovat, voitaisko me jotenkin keksiä yhdessä jotain että sulla ois parempi olo?”

Muuta en voi sanoa. Sen vain, että meissä jokaisessa kyllä on enemmän voimaa ja rohkeutta kuin ikinä olisi uskonut. Voimia jaksaa, välittää muista ja itsestä, toipua, rakentaa parempaa. Kerätä vielä voimansa, itsensä ja muiden tähden. 

Sillä väsymyksestä huolimatta mielessä on pelko, joka saa omalla tavallaan nurinkurisesti kestämään kaiken. Joskus miettii, miten yksi puhelinsoitto voi muuttaa kaiken. “Teimme kaikkemme, mutta lopulta mitään ei ollut enää tehtävissä.” Yksi puhelinsoitto. 

Pelko olisi ollut luona entistä aidommin ja pahempana jo kauan, siitä lähtien, kun läheinen joutuisi sairaalaan flunssaoireiden takia. Se veisi yöunet, tekisi toivottomaksi, saisi rukoilemaan jälleen. Yksi puhelinsoitto riittäisi, ja koko elämä muuttuisi. Pelko läheisen sairastumisesta saa jaksamaan, tekemään kaikkensa. Itsensä ja muiden tähden. 

Mummoni on optimisti, löytää asioista aina jotain valoisaa ja rohkaisee ajattelemaan kirkkaammin. Hän on ystävällinen, ja tavattoman ymmärtäväinen. Kun sairastin paljon ja jäin kelkasta, eläen pitkään eri tavalla kuin ikäiseni, hän totesi metsälenkillä jokaisella olevan vain yksi elämä. Yksi elämä, joka kannattaa elää niin, että on hyvä olla. Hän ymmärtää, eikä koskaan ole kysellyt töiden tai saavutusten perään, vaan ymmärtää sairauden ja paranemisen vievän aikaa. 

Hän ei silti ole koskaan tarkoittanut hyvän elämän elämistä sellaisena, ettei ottaisi muita huomioon tai välittäisi muista. Pandemian alkaessa hän sanoi, 

“Näin vanhana kun asioita seuraa sivusta, niin täytyy todeta että aika vauhdikkaaksi meno on mennyt. Luontoa riistetään, kaikkea pitää olla kokoajan enemmän ja suuremmin. Kaiken pitää olla isompaa, eikä mietitä, missä raja kulkee. Toivon, että tämä nyt vihdoin pysäyttäisi ihmiset miettimään, mikä elämässä on tärkeää.”

Hän etsi viisaasti jälleen positiivisen näkökulman, toivoen, että ihmisten arvomaailma muuttuisi. Arvomaailman muutos materialistista lähimmäisenrakkauteen kun ei voi olla huono asia. Hänen toiveensa on ollut koko pandemian ajan, että ihmiset ottaisivat toisia enemmän huomioon. 

Mummoni on onnekseni erittäin hyvinvoiva, metsässä lenkkeilevä ja pirteä oma itsensä. Hän tietää ulkoa jokaisen säätiedottajan pukeutumistyylin, ja maailmasta taatusti enemmän kuin minä. Hän on turvassa, ja en eläessäni ole ollut mistään niin kiitollinen. 

Pelko ei siitä huolimatta ole poissa. Toisinaan se on, joskus se iskee päälle lumivyöryn lailla. Pelko lähimmäisen hyvinvoinnista on meillä monilla mielessä. Pelko tulevaisuudesta on monille arkipäivää. Pelko lamaannuttaa, joten siitä on hyvä päästä eteenpäin, kohti toimintaa. Toimintaa, jossa ottaa kaikki huomioon.

Jokaisen tulisi nähdä ja ymmärtää toisen kärsimys: mielenterveyden häiriöinä, yksinäisyytenä, uupumisena, pelkona, läheisen menettämisenä, työpaikan menettämisenä, terveydenhuollon kuormittumisena. Unelmien murskautumisena. Vuosien työn tuhoutumisena. 

Ei vain pandemiana. Ei vain yhtenä sanana, joka kuitenkin kattaa sisälleen äärettömän laajan verkoston asioita, tapahtumia, tunteita. Sanat eivät riitä kuvaamaan sitä pelkoa tai tuskaa, jota juuri nyt moni kokee. Ja siitä huolimatta uskon vahvasti, että meistä jokainen voi löytää itsestään voimaa, jota ei välttämättä edes tiennyt mahdolliseksi. Sillä joka päivä näen, kuinka pelosta huolimatta läheiseni nousevat sängystä ylös tekemään jotain itselleen tärkeää.

Pelottavat, jopa vähän nuhjuiset polut voivat joskus viedä mitä upeimpiin maisemiin

Kaikki lähtee siitä, että sinä huomioit oman jaksamisesi, terveytesi ja ylipäätään sen, rakastatko itseäsi todella. Seuraavana tulee se, että ihan aidosti alkaa välittää muista. Ihan aidosti tekee parhaansa ja selviää läpi vaikeuksien ja sulkujen, jotta jokaisella olisi, jos ei nyt, niin tulevaisuudessa, parempi olla. 

Kevät on tulossa, auringonsäteet lämmittävät ja luovat toivoa paremmasta. Auringonsäteet yksin eivät kuitenkaan tuo parempaa, rauhallisempaa kesää. Siihen tarvitaan ihan jokaisen panos, siihen tarvitaan ihmisiä, jotka huolehtivat yhteisestä hyvästä. 

Onnellisen elämän mittareina voidaan pitää terveyttä, ystäviä ja aineellista hyvää. Kun tätä listaa tarkastelee, huomaa jokaisen kohdan olevan riippuvainen muista ihmisistä. Hyvän terveyden ja toimintakyvyn ylläpitämiseksi turvaudutaan toisten tekemiin lääkkeisiin ja terveydenhoitoon. Ystävät tuovat luonnollisesti onnea ja ovat muita ihmisiä, mutta entä aineellinen hyvä?

Mieti hetki päälläsi olevia vaatteita, koruja, tatuointeja – kuinka moni ihminen niiden tekoon on osallistunut. Entäpä älypuhelin, tabletti tai tietokone jolla luet, kuinka monen ihmisen yhteisen ponnistuksen tulos ne ovat? Puhumattakaan niistä ihmisistä jotka ovat mahdollistaneet sananvapauden ja sen, että itsekin voin täällä kirjoittaa. Niin, yksilöllisyys, itsenäisyys, itseriittoisuus – ne ovat lopulta harhaa. Olemme yhteydessä lukemattomaan määrään ihmisiä ja myös riippuvaisia heistä.

Ja jonain päivänä ollaan taas ihan jossain muualla kuin Suomen loskassa tai räntäsateessa. Juhannus vietetään jahdilla eikä makkaraa paistellen lumisateessa. Jonain päivänä. Ja se päivä tulee olemaan täynnä rakkautta ja arvostusta.

Meistä jokainen on varmasti omalla tavallaan kärsinyt. Meistä jokaisella on ollut vaikeaa, toisilla enemmän, toisilla vähemmän. Meistä jokainen on pelännyt, vaikkei sitä myöntäisi. Eikö olisi aika nähdä ja ymmärtää, ettei ole yksin. Et ole yksin pelon, surun tai menetyksen kanssa, sadat jakavat tuskasi. Ota tästä voimaa itsellesi. Et ole yksin siinäkään mielessä, että voisit olla välittämättä muista. Kukaan meistä ei ole niin yksin. 

Meidän on suojeltava ihmisiä jotka ovat valinneet elämäntehtäväkseen auttaa muita. Meidän on pidettävä huolta että nämä ihmiset jaksavat työssään. Terveydenhoidosta kaupan alaan ja siitä aina artisteihin ja matkailu-alan yrittäjiin, jokaisella on kriisin keskellä omat vaikeutensa. 

Jaksetaan vielä, on kannustava tapa sanoa totuus: meidän on jaksettava. Olen oppinut mummolta sekä ystävällisyyttä että optimismia. Väsymys, aivosumu, yksinäiset etätyö- tai opiskelupäivät, ne vievät voimia. Ne voivat pahentaa jo olemassaolevia ongelmia. Minä kuitenkin uskon siihen, että sinussa on voimaa. Hakea apua ja tukea, jutella läheisille. Huolehtia myös muista, sillä juuri nyt se on oikea polku kohti parempaa kesää.

Asioista tai maailmankuvista riitely ei ole juuri nyt olennaista. Olennaista on se, että kaikki on kirkkaampaa ja lopulta paremmin, kun jaksamme huolehtia toisistamme. 

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s