Lapsuuden metsää etsimässä

Muistan lapsuuteni metsän olleen täynnä korkeita puita ja kapeita polkuja. Nyt polut ovat muuttuneet teiksi, valtaviksi väyliksi joita pitkin raivauskoneet saapuvat. Isot puut ovat miltei hävinneet, suurin osa puista on vain hiukan korkeampia kuin minä.

“Metsä” on aukea, valoisa, suurimman osan kävelystä jopa puuton. Täällä minä seikkailin lapsena, täällä me juoksutimme viiden koiran laumaa ja eksyimme lumikengillä pimeydessä. Nyt tuntuu, kuin vaeltaisi jossain aivan muualla, paikassa, joka on ihmisen muovaama,“made in Finland, handmade with love.”

“On arvioitu, että luonnontilaista metsää on Suomen maapinta-alasta 2,9 prosenttia. — Suomen metsämaasta yhteensä 7,7 prosenttia on suojeltua, ja suojelualueista suurin osa sijaitsee Pohjois-Suomessa. — Täysin ihmisen vaikutusta vailla olevaa suomalaista metsää lienee mahdoton enää löytää, mutta luonnontilaisen kaltaisessa metsässä on jäljellä mm. keskeinen lajisto ja rakenteet, kuten vanhoja puita ja runsas määrä erilaisia kuolleita pysty- ja maapuita.”
(Metsä meidän jälkeemme – Pekka Juntti, Jenni Räinä, Anssi Jokiranta ja Anna Ruohonen)

Koira saa vainun ja lähtee jäljestämään. Ei tämä koira mikään metsästyskoira ole, saaliin kiinni saadessaan se varmaan lähinnä säikähtäisi. Tuoreen jäljen perään se silti lähtee. Jonkin aikaa käveltyämme kauris hypähtää metsiköstä aukiolle pakoon. Pysähdymme ja annamme sen mennä rauhassa, Pihka ei hauku. Se vain katsoo korvat täristen. Kaikkien näiden vuosien aikana en ole nähnyt kauriita tässä metsässä. Ei myöskään isovanhempani. 

Hakkuuaukeiden ja taimistojen ainoa asukki näyttää olevan kauris. Muita eläimiä ei näy. En ihmettele, vähän matkaa etelään on autotie, pohjoiseen moottorikelkkareitti, länteen asuntoja. “Metsä” hajoaa aina johonkin ihmisen tekemään.

Joskus täällä oli korkeita puita, tiheikköjä ja pieniä polkuja. Joskus täällä vilisi oma viiden koiran laumamme. Aika kuluu, puut ovat nuorentuneet, tiheiköt hävinneet ja koirista enää yksi elossa. Aika kuluu, ja en voi olla miettimättä, miltä metsä näyttää meidän jälkeemme. Muistavatko tulevat sukupolvet sitä? Muistanko minä sen sellaisena, kuin se kuuluisi olla ilman ihmisiä, luonnontilassa?

“Helmipöllöjen määrä Suomessa on laskenut 1990-luvulta alkaen jyrkästi noin kahden prosentin vuosivauhtia. — Juuri vanhojen ja keski-ikäisten metsien katoaminen on yksi suurimmista syistä helmipöllöjen kannan laskulle. — Jos helmipöllöjen määrä laskee jatkuvasti tätä vauhtia, laji voi kuolla Suomesta sukupuuttoon 30 vuoden sisällä.”
(Metsä meidän jälkeemme – Pekka Juntti, Jenni Räinä, Anssi Jokiranta ja Anna Ruohonen)

Metsä on suomalaisille rakas. Metsä on se paikka, josta runoilemme, maalaamme tauluja, saamme inspiraation, rauhan, virkistyksen, turismin, terveyden. Lukuisat tutkimukset kertovat metsän positiivisesta vaikutuksesta mielenterveyteen, vähentäen ahdistusta ja masennusta ja lisäten positiivisia hormoneja.

Metsä on se paikka, johon minä suuntaan välittömästi, kun ahdistaa. Mutta mihin menisin nykyään? Asun Rovaniemellä. Eli metsäähän täällä riittää? Ounasvaaran “metsälenkit” ovat valtavia pururatoja päättyen asvalttiin. Rakas metsä josta kerroin yllä, on hakattu miltei paljaaksi. Niin on moni muukin paikka. 

“Tapamme puhua metsistä vaikuttaa tapaamme käsitellä metsiä. Kun luemme uutisia metsistä, luemme puun hinnasta, metsäteollisuuden tuloksista, lumen aiheuttamista tykkytuhoista ja metsänomistajien hoitorästeistä. — Ikään kuin metsä olisi virasto tai toimiala, jonka tehtävä on tyydyttää ihmisen tarpeita.”
(Metsä meidän jälkeemme – Pekka Juntti, Jenni Räinä, Anssi Jokiranta ja Anna Ruohonen)

Salla on viimeisin paikka, jossa olen nähnyt itseäni paksumpia puita. Ja siihen ei kuulkaa tarvittaisi ihan hirveästi. Sallan metsissä näin myös naavaa, ja pieniä polkuja. Täällä en tiedä minne mennä etsimään kyseistä maisemaa. 

Kirjasta Metsä meidän jälkeemme

Olen herännyt miettimään metsien hyvinvointia nähdessäni, mitä “omalle” rakkaalle lapsuuden metsälle on tapahtunut. Kauriin näkeminen siellä havahdutti myös. Kuinka kaunis eläin se onkaan, oli se ensimmäinen näiden vuosien aikana. Jos ajattelee 24 vuotta lyhyenä aikana, 70 paremmalla puolella oleva pappani ei ole nähnyt niitä ainuttakaan.

Havahduin kunnolla vasta, kun avasin kirjan Metsä meidän jälkeemme. Koen asian niin tärkeäksi, että haluan sanoa sanottavani ihan vain huolestuneena kansalaisena. Millainen on metsä meidän jälkeemme? Millaisena tulevat sukupolvet sen näkevät? 

”Selkeä merkki monimuotoisuuden hupenemisesta ovat muun muassa suomalaisissa metsissä elävät 833 uhanalaista lajia. — Maailma muuttuu ihmisen toimien ansiosta niin nopeasti, että tuntuvia muutoksia voi havaita jo yhden ihmiselämän aikana.”
(Metsä meidän jälkeemme – Pekka Juntti, Jenni Räinä, Anssi Jokiranta ja Anna Ruohonen)

Ihmisillä on muutamia pahoja ajattelun virheitä, jotka vaikeuttavat avointa keskustelua. Me samaistumme tietoon, ja otamme henkilökohtaisena loukkauksena sen, jos joku kyseenalaistaa tätä. Uskomme tietomme olevan oikea ja monille meistä on älyttömän vaikea myöntää olevamme tietojen päivittämisen tarpeessa. Tieto on kuin osa egoa, osa meitä. Tästä lähtökohdasta ei luoda ratkaisuja, vain riitaa.

Toinen ajattelun virhe löytyy vastakkainasettelusta, näinkin vakavissa asioissa on “me” ja “he” jengit. Yhtenäisyyttä ei löydy, ratkaisuja ei löydy, vastakkainasettelu ja oman tiedon puolustaminen vievät keskustelut huonolle polulle. Tämä polku ei johda kohti ratkaisua. Onneksi vastakkainasettelu on muuttumassa. Muutos on mahdollista.

Lue myös: Miksi tietyt aiheet päätyvät riitaan?

En ole asiantuntija. En myöskään ole kokenut metsäkeskusteluun vaikuttavia kauhuja: työpaikan ja elannon menetystä. Näistä lähtökohdista en voi ymmärtää keskustelun tunnelatautuneisuutta. Voin kuitenkin ilmaista huoleni ja toivoni siitä, että siirrymme pian ratkaisuja kohti. 

Metsän arvoa kun ei monille mitata rahassa, vaan sillä, millaisen tunteen se herättää. Se on myös ollut täällä ennen meitä – jykevänä, vahvana ja elinvoimaisena – joka tulisi nähdä totuutena. Me olemme riippuvaisia metsästä, metsä ei ole riippuvainen meistä. 

2 vastausta artikkeliin “Lapsuuden metsää etsimässä”

    1. Kiitoksia paljon! Suosittelen lämpimästi kirjan lukemista, itsellekin selvisi aivan uusia asioita ja näkökulmia Suomen luonnosta. Aurinkoista viikkoa sinulle 🙂

      Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s